Blogin aloitus- ja esittelyteksti: Taijanomaisia ajatuksia

Monta kuukautta olen miettinyt blogin kirjoittamisen aloittamista, aika ei vaan ole riittänyt ja sitten olen miettinyt, että kiinnostaakohan ketään mun jorinat 😀 No, katsotaan. Ainakin paljon painaavaa(kin) asiaa päässäni pyörii 😉 Pyrin kirjoittamaan blogissani liikunnasta ja terveydestä monipuolisesti, toivottavasti onnistun kirjoittamaan siitä elämänmakuisesti. : ) Minulle ja minusta liikunta on tärkeä osa elämää, mutta elämä ei ole kokonaan sitä. Kaikille se ei ole edes tärkeä osa elämää, tai ollenkaan läsnä elämässä. Yhtenä tavoitteenani liikunta-alan ammattilaisena on innostaa myös liikkumattomia ihmisiä liikkumaan, jo pelkästään sen terveyttä tuovan vaikutuksen vuoksi. Oman kokemuksen kautta voin kuitenkin sanoa, että liikunnasta voi tulla ihmiselle hyvin tärkeä henkireikä.

Kirjoitan paljon kokemukselliselta pohjalta, eli kuinka itse koen liikunnan ja oman kehoni sekä mille mm. liikunta tuntuu kehossani. Blogistani et tule löytämään pelkkiä selfieitä, etkä kropan esittelykuvia, vaan maalaisjärkistä asiaa arjesta, terveydestä ja liikunnasta sekä niiden yhdistämisestä. Haluan suodattaa teksteihini ja kirjoituksiin, mutta etenkin työhöni koko osaamiseni; sekä opiskeluistani ja käydyistä koulutuksista, mutta myös monipuolisesti kertyneestä elämän-, työ- ja liikuntakokemuksista, joita minulla on. Kyllä – usko tai älä – sitä kokemusta voi ”vain” 31-vuotiaalla ihmisellä olla paljon! Olen löytänyt elämääni uusia asioita olemalla kokeilunhaluinen, avoin, olemalla ikuinen oppija. Näillä periaatteilla pyrin saamaan jatkossakin vaihtelua työhöni ja valmentamiseen, huumoria unohtamatta! ;).

Oma liikuntataustani lähtee tietenkin siitä päivästä, kun synnyin… Nyt osa varmaan harkitsee lukemisen lopettamista 😀 Ei kannata lopettaa, tiivistän hieman 😉 Itse en aina ole ollut liikunnallinen. Muistan, että minua kuljetettiin lapsena balettiryhmässä, muistan kokeneeni sen tylsäksi. Ala-asteella pysyin melko hyvin liikuntatunneilla mukana ja sain liikunnasta numeroksi ”vain” kahdeksikoita. ”Vain” ajattelun sijaan nykyään ajattelen, että sain jopa kahdeksikoita! Ja arvatkaapa miksi sain jopa kahdeksikoita, vaikka olin ”vain” keskiverto-oppilas liikunnassa? Hyvän asenteeni vuoksi; olin sinnikäs enkä luovuttanut! Lapsuuteni pelastus oli perheen koiramme, jota ulkoiluttamalla opin arjen liikunnallisuutta. Muistan, kun kerran tulin hölkkälenkiltä Rocky-koiramme kanssa ja huokaisin eteisessä, koska lenkin jälkeen oli niin hyvä olo. Äitini oli puhelimessa jonkun kanssa, ja totesi puhelimeen jotain, että: ”tuo se saa kiksejä liikunnasta, on se outo tuo lapsi…” Niin se oli – ja niin sen kuuluukin olla, että lapsi nauttii liikunnasta. Ja niin sen kuuluisi olla, että aikuisetkin nauttivat liikunnasta. Missä vaiheessa elämää se menee vikaan, että liikunnasta tulee pakkopullaa, suorittamista tai vain pelkkä keino laihtua?

Jatkan aiheesta kirjoittamista ja pohdintaa seuraavassa blogitekstissäni.